Artikkeli on julkaistu alunperin Kosmoskynä-lehden numerossa 2/2020. Kyse on enemmän elämän- ja taiteenvisiostani kuin tutkimuksestani.
Tässä lehdessä monet sanovat sanansa kummasta, jota pidetään nykyään enemmän tai vähemmän yhtenä spekulatiivisen fiktion lajityypeistä. Lajityyppiä määrittää ainakin se, minkä Kaisa Kortekallio tiivistää kumman ”omalaatuiseksi suhteeksi toteen ja todelliseen”. Siksi kumma vaivaa tavalla, joka on sukua kauhun aiheuttamille häiriintymisille. Mutta kauhu on usein yllättävän konservatiivista – miettikääpä vain, miksi juuri ydinperheiden kodeissa alkaa niin usein kummitella! Filosofi Noël Carrollin mukaan tyypillisessä kauhukertomuksessa hirviö ilmestyy häiritsemään arkista vain osoittaakseen arkisen arvon, ja hirviön kukistamisen jälkeen palataan huojentavasti normaaliin. Carrollin mielestä hirviö on siksi usein vallitsevan järjestyksen agentti.
Minun lähtökohtani on, että kumma, jos jokin, voi vapauttaa hirviön vastuistaan järjestystä kohtaan. Kun kumma ei ole enää vain yksittäinen kokemus, ohikiitävä tapahtuma tai yhteen hahmoon tai olioon ruumiillistuva piirre vaan koko tarinan ja tarinamaailman hallitseva ominaisuus, silloin hirviön ilmestyminen ei muuta oikein mitään. Hirviö saa olla vapaasti ja tasa-arvoisesti oma hirvittävyytensä – osa maailmaa, jossa mikä tahansa voi paljastua yhtä häiritseväksi. Ei arkea eikä paluuta normaaliin, koska kumma on normaali! Kiintopiste vaihtaa toistuvasti paikkaa, ja ainoa vallitseva järjestelmä on arvaamattomuus.
Noin äärimmäinen skenaario harvoin toteutuu kummafiktiossakaan. Spekulatiivisen anarkian hengessä ja oman alani eli myyttitutkimuksen työkaluja väärinkäyttäen hahmottelen silti vertauskuvan, joka toimii pohjustuksena lehdelle: minusta kumma työskentelee ennen kaikkea kaaoksen agenttina. Se on trickster eli kujeilijahahmo. Se haastaa rajoja, muuttaa muotoaan ja löytää tiensä mihin tilanteeseen tahansa – se saattaa iskeä silmää realistisessakin fiktiossa!
Eikä siitä voi edes puhua muuttumatta itsekin vähän… oudoksi.