Month: February 2025

Eräs oleellinen apokalyptisen maailmankuvan jalostaja oli 1100-luvulla elänyt Joakim Fiorelainen. Uskonnonhistorioitsija Bernard McGinn on jopa todennut Joakimin olevan ”eräs tärkeimmistä länsimaisista historiaa teoretisoineista.” Italialainen apotti pääsi tapaamaan niin paaveja kuin keisareita ja levittämään käsitystään kehityskulusta, joka jakautuu kolmeen aikakauteen. Hän havaitsi historiassa kaavoja ja selitti aikaa numeroihin ja laskuihin pohjautuen.

Joakim näki elävänsä ”toisen ajan” loppua. Pian Antikristus nousisi ja kukistuisi, mikä johtaisi kolmanteen, yltäkylläisyyden määrittämään aikaan. Tämä apokalyptinen utopismi muutti keskiajan Euroopan käsityksiä aikakausien kulusta. Kolmijakoinen historia korosti kristinuskon lineaarista aikakäsitystä: historia ei ole kehämäinen vaan vaiheittainen. Monet Valistuksen ajan kehitysuskoiset ajattelijat omaksuivat idean kehityksestä kohti uutta aikakautta, vaikka jotkut riisuivatkin sen uskonnollisuudesta.

Joakimin teoria aikakausista siirtyi vain muutamien välivaiheiden kautta Natsi-Saksan viralliseksi ideologiaksi – Kolmas valtakunta on viittaus tähän kolmijakoiseen historiaan. Fioren apotin visio utopiasta ei ollut poliittinen samalla tavoin kuin kansallissosialistien, mutta sellaisia apokalyptiset ideat ovat: aina yhtä vaikuttavia, siinä määrin että niitä kannattaa muunnella itselle sopiviksi.

Kuva: Joakim Fiorelainen, Liber figurarum, Tav. XI

Eräs tunnetuimpia tutkimuksia maailmanloppuennustusten saralla on Leon Festingerin, Henry Rieckenin ja Stanley Schacterin When Prophecy Fails (1956). Psykologit seurasivat ”Marion Keechin” (pseudonyymi) perustamaa uskonnollista yhteisöä silloin, kun maailmanlopun olisi pitänyt Keechin mukaan koittaa. Festinger kumppaneineen havaitsi, että maailmanloppu-usko pikemminkin kasvoi kuin väheni profetian pettäessä. Ryhmän jäsenet jatkoivat ihmisten käännyttämistä entistä innokkaammin

Tämän pohjalta tutkijat muotoilivat kognitiivisen dissonanssin käsitteen, jota nykyään sovelletaan arkipuheessa moniin tilanteisiin. Sen mukaan ihmiset voivat havaita toimintansa ja ajatustensa välillä ristiriidan, mikä on pakko korjata perustelemalla asiat itselleen toisin. Maailmanlopusta saarnaamalla saattaa saada uusia seuraajia, mikä todistaa uskomuksen olevan jonkin arvoinen.

Siinä missä kognitiivisesta dissonanssista on tullut yleiskäsite, maailmanloppukulttien tutkimuksessa siitä on kiistelty. Eräät ovat sitä tylysti vastustaneetkin. Lopulta – kuten usein vanhojen tutkimusten kohdalla – todellisuus on teoriaa mutkikkaampi. Se, alkaako ryhmä saarnata loppua innokkaammin, riippuu monista muuttujista kuten ryhmän luonteesta. Eräs ongelma Keechin tapauksessa oli se, ettei tämä uskonnollinen yhteisö tosiasiassa selvinnytkään profetian kumoamisen jälkeen kauaa. Kuukautta myöhemmin pieni porukka oli hajonnut – ryhmän kiihtynyt saarnaus oli lyhytaikaista. Dissonanssia ei siis yritetty ratkaista kovin kauaa.

Kognitiivinen dissonanssi on luultavasti hyödyllinen käsite, mutta monet muutkin prosessit vaikuttavat ihmismielessä. Se ei siis ole ainoa selitys ryhmien romahtamiselle tai säilyvyydelle.

Kuva: When Prophecy Fails (1956) kansi

Tahtoiko Kristoffer Kolumbus löytää uusia maailmoja? Ei: pikemminkin hän etsi jotain löytääkseen oman maailmansa lopun. Kolumbus lähti etsimään meritietä Intiaan osittain siksi, että se olisi eräs temppu, joka saisi aikaan maailmanlaajuisen kristinuskoon käännyttämisen. Tämä käännytys puolestaan johtaisi lopunaikoihin Ilmestyskirjan mukaisesti. Siksi Kolumbus nimesi ensimmäisen kohtaamansa maan – saaren Bahamalla – San Salvadoriksi. Pyhä pelastaja oli Kolumbuksen ansiosta palaava Jeesus – tai ehkä Kolumbus itse.

Kolumbus on jäänyt elämään miehenä, joka vaikutti historiaan merkittävästi ”löydöllään”, siis yhdistämällä Euroopan ja Amerikat. Kiinnostavaa kyllä, Kolumbus tosiaankin uskoi olevansa tekemässä jotain koko ihmiskunnan kannalta historiallisen tärkeää. Se tosin ei ollut vieraalle mantereelle saapuminen vaan tuhatvuotisen valtakunnan synnyttäminen. Kummassakin tapauksessa tämä tutkimusmatkailija sijaitsee muuttuvan maailman keskiössä. Muutos vain oli eri kuin se, mitä hän oli odottanut tai tavoitellut. Apokalyptisen kristinuskon vaikutukset osoittautuivat joka tapauksessa kauaskantoisiksi.

Kuva: “Landing of Christopher Columbus”, H. B. Hall, 1856

Nykyisen Beninin alueella elävien fonien myyteissä esiintyy maailman ympärille kiertynyt sateenkaarikäärme, jota kutsutaan (muun muassa) Aido Hwedoksi. Skandikollegastaan Jörmungandrista poiketen maailmankäärme Aido Hwedo ei ole uhka vaan kaikkeuden kasassa pitävä voima, joka tukee raskasta maata. Se on kuitenkin loputtoman nälkäinen. Onneksi meren pohjassa elävät punaiset apinat ruokkivat jatkuvasti käärmettä takomillaan rautaharkoilla.

Mutta resurssit ovat fon-myytissäkin rajalliset. Ennen pitkää rauta loppuu. Apinoilla ei ole varasuunnitelmaa. Silloin Aido Hwedo alkaa syödä omaa häntäänsä, ja maailman perustukset järkkyvät – kaikki kiinteä sortuu, loppu koittaa.

Kiinnostavaa myytissä – modernista länsimaisesta näkökulmasta – on se, että häntäänsä syövä käärme on käsitetty useimmiten ikuisuuden symboliksi. Mutta Aido Hwedo kyltymättömyys, jota kukaan ei saata ikuisesti tyydyttää, johtaa jatkuvuuden sijaan itsetuhoisuuteen. Samalla ylläpidetty järjestelmä romahtaa. Tämän järjestelmän toimintaperiaate oli vain pitkittää olemassaoloaan niin kauan kuin mahdollista, repiä maasta kaikki mikä maasta irtoaa (apinaparat!). Ilman resursseja ei ole edes illuusiota ikuisuudesta. Tietääkö Aido Hwedo oman tärkeytensä, vai onko se itsekin vai palikka järjestelmässä? Varmaa on vain, ettei käärme kykenisi tahtoessaankaan pakottamaan nälkää pois. Loputtomuus vaikuttaa mahdottomalta idealta tässä myytissä.

Kuva: Linda de Volder / flickr.com