Eräs tunnetuimpia tutkimuksia maailmanloppuennustusten saralla on Leon Festingerin, Henry Rieckenin ja Stanley Schacterin When Prophecy Fails (1956). Psykologit seurasivat ”Marion Keechin” (pseudonyymi) perustamaa uskonnollista yhteisöä silloin, kun maailmanlopun olisi pitänyt Keechin mukaan koittaa. Festinger kumppaneineen havaitsi, että maailmanloppu-usko pikemminkin kasvoi kuin väheni profetian pettäessä. Ryhmän jäsenet jatkoivat ihmisten käännyttämistä entistä innokkaammin
Tämän pohjalta tutkijat muotoilivat kognitiivisen dissonanssin käsitteen, jota nykyään sovelletaan arkipuheessa moniin tilanteisiin. Sen mukaan ihmiset voivat havaita toimintansa ja ajatustensa välillä ristiriidan, mikä on pakko korjata perustelemalla asiat itselleen toisin. Maailmanlopusta saarnaamalla saattaa saada uusia seuraajia, mikä todistaa uskomuksen olevan jonkin arvoinen.
Siinä missä kognitiivisesta dissonanssista on tullut yleiskäsite, maailmanloppukulttien tutkimuksessa siitä on kiistelty. Eräät ovat sitä tylysti vastustaneetkin. Lopulta – kuten usein vanhojen tutkimusten kohdalla – todellisuus on teoriaa mutkikkaampi. Se, alkaako ryhmä saarnata loppua innokkaammin, riippuu monista muuttujista kuten ryhmän luonteesta. Eräs ongelma Keechin tapauksessa oli se, ettei tämä uskonnollinen yhteisö tosiasiassa selvinnytkään profetian kumoamisen jälkeen kauaa. Kuukautta myöhemmin pieni porukka oli hajonnut – ryhmän kiihtynyt saarnaus oli lyhytaikaista. Dissonanssia ei siis yritetty ratkaista kovin kauaa.
Kognitiivinen dissonanssi on luultavasti hyödyllinen käsite, mutta monet muutkin prosessit vaikuttavat ihmismielessä. Se ei siis ole ainoa selitys ryhmien romahtamiselle tai säilyvyydelle.
Kuva: When Prophecy Fails (1956) kansi